Hävisin itseltäni. Hukuin pyykki- ja tiskivuorien keskelle. Tyttösen uhmaikä iski päälle kuin rypälepommi ja Pikkulikan eroahdistus-hampaidenpuhkeamis-flunssailu-ruokalakkoilu vei kaiken energian. koko kesä meni ihme sumussa ja ihmettelin miten kukaan selviää useamman kuin kahden lapsen kanssa.

Löysin itseni taas, kun kaikesta väsymyksestä huolimatta aloin vääntää viikonloppuisin työvuoroja. Minulla on työkaverit ja omat jutut niiden kanssa, minulla on palkkapäivä ja lupa nukkua pitkään yövuoron jälkeen viikonloppuna. Olen muutakin kuin muodoton äiti-ihminen ruutuhousuissa ja finni leuassa taistelemassa kiukkuisen kaksivuotiaan kanssa, että mennäänkö sinne päiväunille vai ei. 

Vauvakuume ei kaikesta huolimatta ole hellittänyt yhtään. Kierukan ja/tai imetyksen ansiosta minulla ei edelleenkään ole menkkoja. No, sehän tarkoittaa tietenkin sitä, että kuvittelen vähän väliä raskausoireita: yjöttää, väsyttää, paleltaa. Tietenkään yrjötys ei voi johtua liiasta kahvista, väsymys huonosti nukutusta yöstä ja palelu liian kylmästä asunnosta, vaan ne kaikki ovat viitteitä siitä, että kierukka on pettänyt ja olen raskaana.

Niin, minulla on kaapissa kasa liuskatestejä joilla tasaisin väliajoin tarkistan, ettei vahinko ole päässyt sattumaan.

 Salaa olen pettynyt kun näen vain sen yhden vaivaisen viivan.

Olen onnellinen.

Olen tällä hetkellä niin hurjan onnellinen tässä elämässä, että en tiedä miten sen kertoisin. Nautin äitiyslomasta, kotona olosta, lapsistani ja alkavasta keväästä. Minulla on paljon ihania ystäviä, kaunis koti, kaikki maailman syyt olla onnellinen.

Vauvani on ihana. Miten joku voi ollakin niin rakas?

Tyttösen vauva-aika oli niin erilaista, pelkkää koliikki-itkua ja allergiaa, huolta ja murhetta. Pelkoa ja surua miehen uusien sairauksien takia. Rahattomuutta. Raskasta aikaa. Ennen Tyttöstä elämä oli muuten vaan sivuraiteilla olemista, tarkoituksetonta sekoilua, vuodesta toiseen...

Tuntuu että elän todellakin elämäni kevättä nyt!

Ja mulla on edelleen hirveä vauvakuume.

Mun hiukset putoaa päästä. Tiesinhän mä, että se hiusten irtoaminen alkaa väistämättä näihin aikoihin, kun vauva on 3 kk, mutta silti... Tukkani on melko paksu ja pitkä, laadultaan karhea ja kiharaan taipuva. Raskausaikana ei irronnut hiustakaan, vaikka kammalla olisi kiskonut. Nyt sitä on sitten joka paikassa. Tunnen itseni lammaskoiraksi jolla on karvanlähtöaika. Harjat ja kammat, lavuaarit ja lattiakaivot, vaatteet ja kämpän nurkkin kasaantuvat pölypallot on täynnä tukkaa. Yäks!

Ainoa lohtu on, ettei tässä pehkossa tuo hiustenlähtö pahemmin näy. Perjantaina on edessä ensimmäinen kampaamokäynti vuoteen. Mitähän kampaajakin ajattelee, kun mun tukka jää sen käsiin työskennellessä!

Nyt ei enää jaksa. Mittari tuli täyteen tätä talvea. Ja on vasta tammikuu...

Vihaan sitä toppahaalarishowta, joka on käytävä ennenkuin pääsemme ulos ovesta. Tyttönen juoksee karkuun ja tappelee pukemista vastaan minkä kerkeää (vaikka olisi juuri viimeisen tunnin vinkunut puistoon pääsyä!) . PikkuLikka inhoaa hattuja yli kaiken ja protestoi huutamalla kuin sisävesi hinaaja aina hatun pukemisesta alkaen ulos asti, ennen kuin nukahtaa. Sillä aikaa kun puen PikkuLikkaa Tyttönen repii hanskat irti ja pahimassa tapauksessa piilottaa ne. 

Tänään raahauduin ulos taas kerran pukemisurakan jälkeen jo valmiiksi v****untuneena todetakseni, että sää oli hirveä ja kadut huonosti aurattu. Tuuli roiski jotain rännän ja lumen sekamuotoa rilleihin ja tuplavaunukauhukakara yhdistelmä juuttui kinoksiin joka toisessa kadunkulmassa. Ei ollut oikein mitään kivaa tekemistä ja niin sitten tökötimme taas kerran siinä ainoassa puistossa jonne pääsee lumesta huolimatta.

Kaipaan jo niin kevättä ja kesää! Kun ei tarvitse kuin läntätä hattu päähän ja suunnistaa leikkipuistoon tai rannalle.

Sitä odotellessa... Toppahaalarishow joka päivä.

Tissit ovat kuin joululahjat. Ne on tarkoitettu lapsille, mutta isät tykkäävät leikkiä niillä.

Ja tämä on niin taivahan tosi. On taas huomattu monta kertaa viime aikoina.

Julistan kuntoilukauden alkaneeksi. Ylimääräisiä kiloja ei ole enää jäljellä yhtään, mutta pylly ja vatsa roikkuu epämiellyttävästi. Ei mitään bikini kamaa. No, salitreenit on aloitettu ja aion saada nuo löllyrät tässä kevään aikana kiinteytettyä!

Ready, set, GO!

Mulla on vauvakuume.

Vaikka olen väsynyt, vaikka Tyttönen uhmailee ja Pikku Likka valvottaa...Silti!

Ollut jo synnäriltä asti.

Käsittämätöntä.

Mahdollisuutta kolmannelle lapselle ei tosiaankaan ole pitkään aikaan. Ei ole tilaa, eikä varaa, eikä aikaa ja kahdessakin on tällä hetkellä hoitamista ihan riittämiin.

Onkohan tämä sellaista kuumeilua, joka menee itsekseen ohi, kun saan elämääni jotain muutakin täytettä kuin kotiäidin viran? Ehkä mulla on vaan levy jäänyt soittamaan samaa kappaletta, kun koko elämäni pyörii tällä hetkellä lasten ympärillä.

Tunsin itseni todella surulliseksi, kun kävin laitattamassa kierukan. Nyt en voi saada vauvaa.   

Uusi joululahjaksi saatu sarastuslamppu on edelleen testaamatta. Olen sammuttanut herätyksen ennenkuin se on soinut, koska olen aina hereillä jo paljon aikaisemmin. Yöunet ovat säälittävän lyhyitä pätkiä. Oikeastaan tuntuu naurettavalta puhua yöunista. Yön aikana otettavat torkkupätkät kuulostaisi sopivammalta. Pikku Likka roikkuu rinnalla kaiken yötä.

Aamut ovat kauheita. Normaalisti olen aamuvirkku, mutta huonot yöunet ovat lamauttaneet minut tyystin. Olen tappavan pahalla tuulella ensimmäiset hetket herättyäni.  Liukuhihnatyönä vaidan kaksi vaippaa, puen kahdet päivävaatteet, syötän kahdet d-tipat, heitän Tyttösen puuron mikroon ja lapioin sen hänen suuhunsa samalla kun hytkytän sitterissä istuvaa vauvaa jalallani. Surkeimpina aamuina Pikku Likka huutaa sitterissä ja Tyttönen sylkee puuroa ulos sitä mukaa kun sitä yrtän tarjoilla. 

Tyttönen on kunnostautunut pahanteossa sillä aikaa kun olen kiinni Pikku Likan hoidossa. Tänään hän kaatoi vettä nokkamukilla tohveliini, tyhjensi yhden hoitopöydän laatikon lattialle ja nyppi aimo kasan hilseilevää maalia ulko-ovesta irti. Näppärästi hän käyttää väärinpäin käännettyä pyykkikoria korokkeena ja kiipeää pahantekoon milloin minnekkin. Kynttilät, kukat ja joulukoristeet eivät ole enää turvassa missään. Pienet tahmeat kädet ehtivät joka paikkaan ja välillä huomaan vain huutavani Ei Ei Ei toistuvasti (ilman mitään tehoa).

Asunnon yleisilme on varsin sotkuinen. Olen luovuttanut järjestyksen pidon suhteen (mikä on ollut varsin tuskallista, koska olen kontrollifriikki, joka tuntee koko elämänsä olevan sekaisin kun tavarat eivät löydy sieltä mistä pitäisi). Tyttösellä on tapana kantaa mukanaan kamaa huoneesta toiseen. Hän kerää mukaansa vaatteet, kengät, ruokailuvälineet sekä lelut ja jättää ne kyydistä missä kulloinkin huvittaa. Pyykkikorit pursoilevat, tiskipöytä täyttyy astioista (vaikka olemme viimeaikoina syöneet enimmäkseen valmisruokaa). En vain yksinkertaisesti ehdi.

Ukolla on töitä koulun lisäksi, joten ymmärrettävästi hän on paljon pois kotoa. Apuja ei saa oikeastaan keneltäkään. Jos minulla olisi varaa, palkkaisin lastenhoitajan ulkoilemaan Tyttösen kanssa pari kertaa viikossa. Joskus kuulee sanottavan, että kaksi lasta menee siinä kuin se yksikin. Että se toinen menisi siinä sivussa?  Jos joku vielä väittää mulle moista potaskaa, niin tinttaisen kuonoon. Pelkästään kahden pienen ihmisen pukeminen toppavaatteisiin on karmea rumba. Kaksi on todellakin huomattavasti työläämpi kuin yksi.

Kuitenkin on paljon ihanaakin, mikä auttaa jaksamaan eteenpäin väsymyksen keskellä. Vauvan ensimmäinen nauru ja iloinen kurlutus ja hymy hoitopöydällä makoillessa. Nukkuva tuhiseva, mytty sylissäni illalla. Tyttösen pikkuinen käsi silittämässä poskeani ja toteamus: "tämä on äiti, äiti on tässä!".

Mieli on tehnyt kirjoittaa, mutta kun ei ehdi. Tällä hetkellä on valittava mitä tekee, koska sitten jotain muuta jää aina tekemättä. Jos teen ruokaa emme ehdi ulkoilemaan. Jos istun koneella, en ehdi leikkiä Tyttösen kanssa, enkä pestä hampaita...

Jääkaapin ovi on täynnä post-it lappuja. Pakko kirjoittaa jokainen pienikin asia ylös tai se unohtuu (Ja silti unohdin mennä tapaamiseen pankkiin). Lääkärit, neuvolat ja kaikenmaailman ristiäshommelit täyttävät kalenteria. Tyttönen joutui lastenosastolle pariksi päiväksi sitkeän flunssan vuoksi, kun ei pystynyt enää hengittämään kunnolla. Pikku Likka on ruvennut valvomaan ja roikkumaan tissillä öisin. Anoppi kuumottaa lasten ristiäismekkojen ostamista. Haluaa leikkiä nukkeleikkiä ja pukea lapseni näteiksi. Siitä vaan, mutta minä en JAKSA juosta kaupoissa katsomassa eri vaate vaihtoehtoja.

Minulla ja Ukolla ei ole enää yhteistä aikaa. Eilen makasimme pitkästä aikaa sohvalla sylikkäin ja katsoimme telkkaria. Kun Pikku Likka vaati huomiotani kolmannen kerran kesken ohjelman, Ukko totesi että kai se on paras mennä vaan nukkumaan. Kello oli puoli kymmenen illalla. Hän nukkuu vierassängyssä Tyttösen huoneessa, jotta jaksaa nousta kouluun. Näin hänet vilaukselta aamulla kun hän lähti.

Voi olla, että tämä talvi menee ihan horteessa. Sätkien jotenkin päivien läpi. Kunnes pieni ihminen löytää rytmin.

Viime yönä nukuin muutaman tunnin ja nekin pissa- ja pulautusläikkien päällä. 

Tänään söin kylmiä kalapuikkoja ja vielä kylmempää perunaa ja parsaa samalla kun pieni parasiitti roikkui rinnassani kiinni.

Olen hirveän näköinen. Hiukseni ovat kampaamatta ja jalassani rötköhousut, tissiliivejä en ole nähnytkään moneen päivään ja paitaani koristavat maitoläikät.

Sylissäni on koko ajan joku. Hartiani ovat aivan jumissa kanniskelusta ja sylittelystä.

Pesukone huutaa koko ajan. Pikku-Likan bravuuri on pursottaa sinapit hoitopöydälle, jolloin yleensä sekä pyllypyyhe, että hoitoalusta päätyvät alati kasvavaan pyykkipussiin.

Tyttönen on alkanut taas huudella öisin. Onneksi iskä hoitaa!

Kuitenkaan en vaihtaisi mitään pois. Tätä tämä nyt on. Vauvaperheen arkea. :)