Pieni tyttö syntyi 17.10. rv 41+1 (3555g/53cm/py34cm)

Lauantaina tuli koko päivän epäsäännöllisiä suppareita. Alkuillasta kävimme saunomassa anoppilassa ja minä ihan pokka naamalla kärvistelin hiljaa sanomatta anopille mitään. Ajattelin, etten jaksa hänen hössötystään, jos lähtö ei vielä olisikaan tuloillaan.

Kotona sitten välit rupesivat tihenemään, kunnes välit olivat enää 5-3 min. Puuskutin ja itkin miehen hieroessa selkääni. Supistukset olivat hirveän lyhyitä, vain n. 30 sekuntia ja siksi ajattelin, että vielä nämä hiipuvat. Kun tätä oli jatkunut n. 45 minuuttia totesin miehelle, että paras kai mennä ainakin näytille sinne synnärille.

Saavuimme synnärille joskus yhdeksän ja kymmenen välillä ja meidät otti vastaan rempseän ja mukavan tuntuinen kätilö. Hän tarkisti paperini eikä pistänyt minua käyrille niin kuin odotin, vaan tarkisti ensimmäisenä kohdunsuun tilanteen. Onneksi, olin näet auki 5-6cm. En ollut uskoa korviani. Säännöllisiä supistuksia oli tullut vasta reilun tunnin. 

Salissa aloitin armottoman ilokaasun kiskomisen ja kätilö tilasi heti anestesialääkärin laittamaan spinaalia.

Spinaalin laitto olikin sitten varsin karmaiseva kokemus. Minähän pelkään piikkejä hysteerisesti... Kätilö piti jaloistani ja Ukko kädestäni, itse kiskoin kaasua minkä ehdin ja rääkäisin kuin loukkuun jäänyt rotta heti kun neula hipaisi selkääni. Aloin hyperventiloimaan hysteerisenä ja anestesialääkäri rähisi, että "älä vedä sitä kaasua!" Onneksi hän sai sitten toisella yrittämällä tuikattua neulan selkääni ja laitettua aineen. Minä itkin ja ulisin kuin pahainen pikku kakara, ei merkkiäkään mistään urheudesta. Taisin olla aika pöllyssä kaasusta... Häpeillen pyysin anteeksi lääkärisedältä, joka totesi että ei se mitään, ilokaasu joskus tekee tepposet ja äidit menevät hysteeriseksi. Hiljaa mielessäni mietin, että en olisi varmaan käyttäytynyt yhtään paremmin selvänkään, mutta nyökyttelin vaan.

Spinaali tehosi ja siinä sitä sitten nökötin keinutuolissa. Pakarat olivat puutuneet ja kylmät. Ihan kuin olisi istunut kahden jäisen hk:n lenkin päällä. Spinaalista tuli tietysti kutina ja tunsin itseni ihan apinaksi kun kyhnyttelin kylkiäni ja mahaani.

Kätilö ehdotti sitten kalvojen puhkaisua, jotta päästäisiin ponnistamaan nopsemmin. Minulla oli nimenomaan toiveena saada ponnistusvaihe käyntiin ennen kuin spinaalin vaikutus lakkaisi, joten kaikki nopeuttava toiminta oli tervetullutta.

Vähän kalvojen puhkaisun jälkeen supistuskipu alkoi taas tuntua alamahalla ja otin parhaan kaverini ilokaasun käyttöön. Kohta sain luvan alkaa ponnistellakin vähäsen. Olin pöydällä puoli-istuvassa asennossa, josta tarkoitus olisi sitten siirtyä jakkaralle. Ikävä kyllä en tuntenut hiukkaakaan ponnistustarvetta, joten tuntui kuin olisin vain puskenut tyhjää, eikä mitään tapahdu. Alamaha kipu oli sietämätön. Itkin ja ruikutin ja kyselin kokoajan  kätilöltä, että edityykö homma kun en tunne vauvaa ollenkaan. Hän vakuutti että edistyy ja kohta sainkin siirtyä jakkaralle.

Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. En saanut voimaa ponnistuksiin kun supituskipu repi alamahaani. Oli kauheaa yrittää ponnistaa siinä vaiheessa, kun olisi halunnut vain läähättää supistusten ohi. Kätilö kehotti minua kokeilemaan itse, että vauvan pää oli ihan siinä luukulla, kohta tulossa. Siitä sain voimaa ja aloin puskea tosissaan. Karjuin kuin haavoitettu leijona ja työnsin. Kohta aloin tuntea kipua alapäässä kun vauvan pää venytti kudoksia, mutta siitä sain vasta lisää virtaa ponnistukseen. Huuto kohosi suorastaan kirkumiseksi joka työnnöllä, (ihme ettei ikkunalasit särkyneet) mutta se auttoi kestämään kipua. Sitten repeämisen tunne ja plop. Pää syntyi. Sattui niin pirkuleesti ja odotin seuraavaa supistusta kuin kuuta nousevaa, että saisin loputkin vauvasta ulos. Hän syntyikin sitten seuraavalla ponnistuksella ja kätilö otti kopin ja leikkasi napanuoran.

Ei tullut sitä helpotusta mitä yleensä äidit kuvailevat kokevansa heti sen jälkeen kun vauva on syntynyt. Sattui enemmän kuin ponnistaessa ja huusin jakkaralla "apua, apua, auttakaa mut sänkyyn!" Ihan kuin tulinen miekka olisi mennyt alapäästä läpi. Kivut lakkasivat sitten vähitellen kun makasin sängyllä vauva rinnan päällä ja katselin kinaista pikku olentoa, joka huusi kuin palosireeni.

Niin täydellisen ihana, mustatukkainen, pieni pikisilmä.

    

Nyt minulla on pari päivää ollut todella haikea olo. Vaikken haluaisikaan enää sitä mahaa ja niitä vaivoja kiusakseni, niin ajatus, että se raskausaika on mennyt, eikä enää ikinä palaa, saa tipan linssiin. Hormonit tekevät tepposiaan. Ensin odottaa kuin kuuta nousevaa sitä että odotus päättyisi ja saisi nyytin syliin... Nyt on vaan jotenkin tyhjä olo.

Oli se aikamoinen matka, se raskaus. Haluan kokea sen vielä uudelleen joskus!

Eilen kun mies makoili sängyllä vauvaa ihaillen totesin, että voisitko kuvitella ettei meille enää tulisi enempää näitä? Että hän olisi viimeinen?  Ei kuulemma voisi.