Minä pelkään neuloja. En voi sille mitään. Vaikka kuinka yritän olla urhea ja tiedän, ettei se edes satu, niin saan paniikkikohtauksen kun minua pistetään. Kumma kyllä en pelkää kuin isoja neuloja. Hemoglobiininmittaukseen käytettävä piikki tai tatuointineula ei saa minussa aikaan mitään reaktiota. Nehän eivät ole sen kummempia kuin ruusunpiikit. Pelkään pitkiä neuloja.

Synnytyksessä epiduraalia laitettaessa pelkäsin niin, etten voinut kuin tuijottaa miestäni ja hyperventiloida kauhuissani kyyneleet virraten. Viisuria poistettaessa pyörryin hammaslääkärin tuoliin. (olisivat pistäneet sen perskules sillä aikaa kun olin tolkku pois!) Kun Tyttöselle annetaan piikkejä, joutuu mies pitämään häntä.

Eilen jouduin taas pistettäväksi. Hammaslääkäri paikkasi yhden reiän ja oli pakko pyytää puudutus. Edellinen paikkaus tehtiin ilman ja se oli todella kivuliasta. Jälleen kerran meinasi lähteä taju.

Ensimmäisenä rupeaa  kädet hikoamaan. Sitten tulee jano ja yrjötys samaan aikaan. Seuraavaksi alkaa hengitys kiihtyä ja näkökenttä hämärtyä. Minä en ymmärrä. Millä ihmeellä minä pääsen tämän pelon herraksi? Hyviä vinkkejä otetaan vastaan. Tuntuu että kroppa rupeaa elämään ihan omaa elämäänsä enkä pysty hallitsemaan sitä, vaikka kuinka tahtoisin.

Hammaslääkärin odotushuoneessa minua vielä nauratti. Radiosta sattui juuri sillä hetkellä soimaan Junnu Vainion "jos vain saisin nastahampaan takaisin"...