Viime yö meni taas valvoessa. Ensin itki naapurin lapsi ja sitten oma. Ajatukset karkasivat sivupoluille ja Ukon kanssa ollut selvittämätön riita paisui mielessä vuoren korkuiseksi sontaläjäksi. 

Yritin nukkua sohvalla, mutta katuvalo paistoi suoraan naamaan. Vihaan sitä. Se on juuri ikkunan korkeudella ja loistaa makuualkoviimme asti. Olisi tehnyt mieli kivittää kapine palasiksi... Jos rikkoisin sen tarpeeksi monta kertaa, poistaisikohan kaupunki kyseisen valon kokonaan? Minun tuurillani paikalle asennettaisiin kamera ja saisin syytteen ilkivallasta.  

Hain patjan ja siirryin eteiseen, joka on täysin ikkunaton huone ja näin ollen kämpän pimein. Tietysti perjantai-lauantai vastaisena yönä rappiksessa on jos jonkunlaista hiihtäjää, joten havahduin vähän väliä meteliin.

Lopulta laitoin paidan silmieni peitoksi ja menin takaisin makuualkoviin ukon viereen ja torkahtelin hajanaisesti loppuyön.

Tätä on nyt jatkunut jo useamman yön verran. Olen rikki, poikki, katki, puhki.

Tyttönen heräsi tietysti poikkeuksellisen aikaisin ja tässä minä nyt istun silmät ristissä ja toivon vaihteeksi, ettei minun tänään tarvitsisi synnyttää!  Ironista.

U.N.Owen 39+0