Hirmuinen hormonin huuruinen myrsky puhalsi eilen tämän puhtoisen lähiön yli. Sen aloitti kolmenkymmenen euron lasku, jota en katsonut ansainneeni. Kun Ukko tyynesti ilmoitti lähtevänsä kaljoittelemaan ja Tyttönen on taas huutanut yötä päivää, tuulet yltyivät tornadoksi. Huutoa, itkua ja mökötystä.

Tänään on taas seesteistä. Ukko jätti kaljoittelut väliin ja Tyttönen nukkui rauhallisesti isänsä kanssa makuuhuoneessa hormonihermoilija äidin korjatessa univelkaansa olkkarin lattiapatjamajoituksessa.

Huomaan itsekin, että pinnani katkeaa helpommin kuin yleensä. Ja kun suuttumus tulee, se paisuu sisällä kuin kupla räjähtäen lopulta ulospäin täysin hallitsemattomasti. Sitten tulevat kyyneleet vuolaina ja itsesääli on huipussaan... Eihän tässä meinaa edes tuntea itseään!

Stressiä pahentaa jonkun verran edessä oleva muutto. Ensi lauantaina jätämme tämän kämpän lopullisesti taaksemme. Luojan kiitos. Kolmannen kerroksen asunto hissittömässä talossa on aika hankala paikka pienen lapsen kanssa. Lisäksi täällä on hirveän ahdasta ja naapurusto on melko levotonta. Uusi kotimme tarjoaa 30 neliötä enemmän tilaa. Pääsen sisustamaan Tyttöselle oman huoneen. Ihanaa! :)

Minun tekisi hirveästi mieli kertoa äidille raskaudesta. Olen ollut jo soittamaisillani pari kertaa, mutta lopulta aina kuitenkin laittanut puhelimen pois. Keskenmenonpelko on sen verran voimakas jossain tuolla takaraivossa. Jos viikon tai kaksi vielä selviäisi eteenpäin...

Voihan tietysti olla, että äiti tietää jo. Kaikista minun tutuistani hän on näet ainoa, joka saattaisi tämän blogin sattumalta löytää. Ja minuthan on hyvin helppo tästä tunnistaa.