Keskiviikko aamuna seitsämältä menin sairaalaan. Sain kammottavan isot kalsarit ja leikkauskaavun. Yhtään huonetta ei tietenkään ollut vapaana ja jouduin sänkyineni televisioaulaan kauhean hälinän keskelle. Nälissäni ja janoissani kiukuttelin itsekseni kuusi pitkää tuntia, ennenkuin minut vietiin saliin.

Se oli aika pelottavaa. Kauheasti väkeä hääri ympärillä ja teippasi piuhoja kiinni kroppaan. Pieni tippakin tuli linsiin, mutta ihana nukutuslääkärisetä pyyhkäisi sen pois ja sanoi, että sinä olet tosi hyvissä käsissä. Se käski miettiä upeita hiekkarantoja. Sitten sainkin jotain kipulääkettä ja taju meni kankaalle.

Heräsin hirveään oksetusoloon. Hetken luulin olleeni ryyppäämässä ja nyt herääväni krapula-aamuna. Paleli aivan kauheasti ja hoitaja toi lämpöhuovan ja pahoinvointilääkettä suoraan suoneen.

Kirurgi tuli moikkaamaan minua pikaiseen ja kertoi yllätysuutisen. Jänteen pää oli kuin olikin jäänyt siihen näkyville roikkumaan ja hän sai koko homman fiksattua kerralla! Uskomatonta! Vielä salissakin hän oli ollut varma, että joudun läpikäymään ainakin kaksi leikkausta, mutta näin sitä sitten selvittiin yhdellä. Minulla oli todellakin tuuria. Kerrankin! :)

Tänään kotiuduin nyrkkeilyhanskan kokoinen kipsi kädessäni. Kipeä se on kuin mikä, mutta ainakaan sitä ei enää avata. Paraneminen voi alkaa.

Leikkauskertomuksessa kaiken lääkärikielen keskellä lukee pariinkin otteeseen sana "onnekkaasti".