Kerroin aikaisemmin tarinan mieheni ensimmäisestä isänpäivästä. Silloin onnistuin aamiaista tehdessäni viiltämään pikkurilliini aika mahtavan haavan. Tikkejä poistattaessa valittelin sormen toimimattomuutta hoitajalle, joka pisti lähetteen käsikirurgille.

Tapasin eilen sen kirurgin.

Sormeni on tohjona. Jänne on poikki ja koska sitä ei heti ensiavussa ommeltu kiinni, niin se on todennäköisesti paennut ranteeseen asti.

Edessä on kaksi leikkausta.

Ensin sormeen asetetaan silikoniproteesi jänteen paikalle kuudeksi viikoksi. Käteen tulee lasta ja sitä ei saa toipumisen aikana käyttää lainkaan. Toisessa leikkauksessa ranteestani otetaan ylimääräinen jänne, joka asetetaan silikoniproteesin tilalle. Ja taas toivutaan lasta kädessä kuusi viikkoa.

Minä itkin kuin niagara lääkärin kertoessa tämän operaation kulkua.  

Minulla on alle vuoden ikäinen lapsi. Jokainen voi kuvitella miten helppoa hänen hoitonsa on yhdellä kädellä. Se on miltei mahdotonta.

Sen lisäksi meillä on muutto helmikuun lopussa. Kyllähän kaverit siinä auttavat, mutta kaikki se siivoaminen ja pakkaaminen tulee olemaan puolet rankempaa yhdellä kädellä.

Käteni tulee olemaan paketissa koko kevään! Tämä juttu on kaikessa kaameudessaan jo miltei koominen. Miten kukaan voi onnistua tavallisella ruokailuveitsellä silpomaan sormensa niin perusteellisesti, että siitä seuraa useampi leikkaus ja kuukausien toipuminen?  

 

Olen huomannut yhden asian elämässäni. Kun asiat alkavat mennä pieleen, niin ne menevät pieleen yleensä perusteellisesti. Paskaa sataa niskaan oikein roppakaupalla. Mutta sen kauden jälkeen tulee käänne, jolloin asiat loksahtavat paikalleen ja kaikki sujuu.

Nyt alkaisi olla taas paskakiintiö täynnä. Kiitos vaan.