Eilen makoilimme sohvalla miehen kanssa ja kuulostelimme, kun vauva möyrii mahassani. Mies siinä sitten pohdiskeli.

-Ajattele, että se on aivan siinä. Niin lähellä, mutta kuitenkin niin epätodellisena. Se on yhtä lähellä kuin jos se olisi jo sylissäsi. Ei sitä kyllä tajua ennen kuin sen saa oikeasti syliin. Nyt on edelleen sellainen "haikara tuo" fiilis.

Niinpä... niin lähellä, mutta, niin kaukana. Aika tuntuu pysähtyneen. Raskausviikot kuluvat hitaasti naristen eteenpäin. Maha pyöristyy, säryt lisääntyy, henki kulkee vaikeasti, iho kiristyy siinä kuin pinnakin. Syksyyn tuntuu olevan vielä valovuosia.

Pakkaan taas laukkuni ja lähden tappamaan aikaa siskoni luo pohjanmaalle viikoksi.