Tänään olen saanut kahdenlaista kahvia. Pannussa paskan makuiseksi seisonutta ja kupissa kylmäksi litkuksi jäähtynyttä. Tyttönen nukkuu, joten nyt olisi mahdollisuus keittää tuoretta ja maukasta mokkaa...

 

Katselin valokuvia Tyttösestä pienenä rääpäleenä. Suurin osa kuvista ei herättynyt mitään haikeutta tai kaipuuta niihin aikoihin. Muistan noista ajoista päällimmäisenä kaamean koliikkihuudon, joka jatkui aamusta iltaan.

Vauva itki ja äiti itki. Välillä ajattelin, että miksi tein vauvan. Se oli pilannut elämäni. Olin vain kone, joka kantoi huutavaa kääröä. Olin pettynyt itseeni ja tunsin huonoa omaatuntoa, kun en aina jaksanut rakastaa vauvaa. 

Mikään ei ole niin raastavaa kuunneltavaa, kuin oman lapsen huuto. Välillä hän huusi niin, ettei meinannut saada henkeä ja kasvot sinersivät. Muistan vieläkin erään illan, kun hän heräsi unestaan niin kauheaan tuskan karjumiseen, että se kuulosti enemmän eläimeltä kuin ihmiseltä. Säntäsin hänen luokseen ja ajattelin, että nyt hän kuolee, Jotain on tosi pahasti hätänä!

Vauva täytti 3kk, eikä huuto rauhoittunut. Vauva täytti 4kk, eikä huuto rauhoittunut. Ensimmäisen neuvolalääkärin ajan itkin niin paljon etten pystynyt puhumaan. Kaikki oli ahdistavaa ja toivotonta, eikä loppua näkynyt.

Vasta Tyttösen puolivuotispäivän tienoilla tilanne oli vähän parempi. Silti hän oli normaalia itkuisempi lapsi ja sain vihdoin lääkärin vakuutettua siitä, että jotain on pielessä. Ja nyt kahdeksankuisena selvisi, että tytöllä on maitoallergia.

 

Kaiken tuon jälkeen ajatus toisesta vauvasta välillä pelottaa. Mitä jos silläkin on allergia tai koliikki? Mutta nyt olen viisaampi kin silloin ja tiedän omasta kokemuksesta, että kyllä se joskus loppuu. Ja jos ei lopu, niin vaadin tutkimuksia ja hoitoa.

Ja kaikesta huolimatta, on se sen arvoista. Se hetki, kun pidin vastasyntynyttä tyttöäni sylissäni katsellen sairaalan imetyshuoneen ikkunasta ulos isojen räntähiutaleiden sataessa maahan, on piirtynyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Vieläkin tunnen kylmiä väreitä kun muistelen sitä. Se oli tähänastisen elämäni ihanin hetki ja se peittää vaikean alun ikävät muistot alleen.