Olotila on nyt todella kärsimätön. Synnytys pyörii mielessä koko ajan. Olisi edes jotain ennakoivia oireita, niin saisi edes vähän toivoa. Mutta ei. Ei sitten mitään. Ei supistuksia, ei vuotoja ei YHTIKÄS mitään. Olen elämäni kunnossa. Heitän yli viiden kilometrin lenkin päivittäin tuosta vaan. No ainakin kunto pysyy hyvänä, jos jotain positiivista pitää keksiä. Ärrin murrin. 

Aika tuntuu hidastuvan. Päivät ovat pitkiä ja pahantuulisia. Ei vaan jaksaisi enää odottaa. Kyllä, kyllä, minä tiedän, että ei mene enää kauan. Tämä loppuaika on kärpäsen paskan kokoinen, kun vertaa koko yhdeksän kuukauden matkaan. Mutta olen jo mennyt sen rajan yli jossa jaksetaan olla kärsivällisiä. Nyt ollaan vain kärsiviä.

Kaikki pienetkin vastoinkäymiset käyvät hermoon potenssiin kymmenen. Eilen itkin kuin niagara, kun oli vaikeaa Tyttösen kanssa. Ihmiset ja niiden toiminta ärsyttää. Mikään ei oikein huvita tai tuota mielihyvää. Olen ommellut enemmän kuin vuosiin, siivonnut ja sisustanut minkä pystyy ja lukenut ainakin sata kirjaa.

Anteeksi ruikutus. Tämä on taas näitä päiviä...