Eilen oli kaunis kevätpäivä ja neuvolalääkäri. Kuulin ensimmäisen kerran kunnolla pienen lokakuisen sydänäänet. Tasainen nopea jumputus, kuin pikajuna. Väkisinkin siinä kävi hymyilyttämään, vaikka yleensä inhoan yli kaiken maata haarat levällään gynen piinapenkissä.

Maha on ruvennut pyöristymään. Farkut kiristävät, varsinkin istuessa. Mammahousuille olisi pikku hiljaa tarvetta, mutta ikävä kyllä joka ainoa ylimääräinen penni on edelleen kiinni helvetin sormijänneleikkauksessa. Kuinkahan monta käyntikertaa saan maksaa vielä? Tympii, etenkin kun leikkaus on silminnähden epäonnistunut. Ei toimi ei... Vakuutuksen päätöstä odotellessa.

Setviessäni papereitani löysin nipun vanhoja tilinauhoja ja kuolasin niitä ihania summia, mitä minulle joskus on maksettu. Oi miten ihanaa olisi taas käydä ravintolassa silloin kun huvittaa, ostaa uusia vaatteita ja meikkejä silloin kun huvittaa, tehdä reissu silloin kun huvittaa, sisustaa asuntoa silloin kun huvittaa... 

Toisaalta rahattomuus johtuu puhtaasti siitä että, olen saanut lapsen. Sitä en vaihtaisi mihinkään vaikka saisin kaikki tilinauhojen palkat kertalaakista.

Ei auta kuin avata farkkujen nappia ja huudella pienelle lokakuiselle, ettei saa niin vauhdilla kasvaa. Äiti tarvitsee rahansa takaisin vakuutuksesta, ennen kuin saa uudet housut...