Vaikka iloitsenkin tästä odotuksesta täysin rinnoin, taka-alalla väijyy ilkeä peikko, joka luo mustia pilviä onneni sekaan.

Synnytyspelko.

Olen tietoisesti työntänyt pelkoa pois mielestäni ja se ei edes ole ollut kovin vaikeaa. Alkuraskaudessahan synnytys ei todellakaan ole päälimmäisenä mielessä. Nyt se on alkanut pyöriä ajatuksissa. Salakavalasti se iskee yön pimeinä tunteina, kun olen herännyt kesken unien ja kuuntelen potkuja... Muistan, että minun pitää taas synnyttää ennenkuin saan pienen potkijan syliini.

Pelkäsin jo ensimmäisessä synnytyksessäni. Olen huono kestämään kipua. Olin valvonut kaksi vuorokautta supistusten kanssa kotona, kun lähdin sairaalaan hakemaan jotain kivunlievitystä, että saisin edes vähän nukuttua. Sain ensin petidiiniä kaksi kertaa, sitten kun olin auennut tarpeeksi pääsin saliin, jossa sain ilokaasua ja epiduraalin. Epiduraali vei kivut tehokkaasti, mutta unta en edelleenkään ollut saanut, kävin jo liian ylikierroksilla.

Helvetti alkoi ponnistusvaiheessa. Mukava kätilö vaihtui epämiellyttävään juuri kun aloin ponnistaa. En ollut pahimmissa painajaisissakaan osannut kuvitella, että mikään voisi sattua niin paljon. En muista tilanteesta muuta kuin sumua, tuskaa ja oman käheän karjumiseni, tunteen että kuolen. Lopulta toivoin, että kuolisin. Kätilö tiuski minulle ettei hän saa tätä vauvaa täältä yksin ulos ja pakotti minua kääntymään selälleni, vaikka tuntui kuin häntäluuni oli pamahtanut tuhansiksi murusiksi. Paikallla ollut miespuolinen henkilö (kätilö vai mikä lie?) vittuili vielä, että mitä siinä noin huudat, ethän ole ollut siinä kuin vartin. Siinä vaiheessa tunsin olevani vihollisten ympäröimänä. (Ukon olin lähettänyt käytävään, valitettavasti hänestä ei ole minulle tukea sellaisessa tilanteessa)

Jos minun pitäisi kuvailla ponnistusvaiheen työtä ja kipua jotenkin, niin sanoisin, että sama kun työntäisit itsesi kokoista graniittilohkaretta ylämäkeen samalla, kun alapäästäsi työntyy piikeillä päällystetty meloni ja tuska ulottuu vatsasta selän kautta reisiin.

Synnytksen jälkeen itkin, mutta en onnesta, vaan kauhusta ja järkytyksestä. Katselin vauvaa ja mietin vain, että miten saattaa olla niin paljon tuskaa ja kipua ilman kuolemaa? Miten saatan olla enää elossa tuon äskeisen jälkeen?  Imetin vauvan ja annoin sen heti hoitajille, kun pääsimme osastolle. Nääntyneenä nukuin sikeää unta kunnes hoitaja herätti minut viideltä aamulla ja toi vauvan syömään.

Pieni toukankalpea olento, joka pulautti surkeana lapsivettä, nostettiin viereeni. Se oli ihan hiljaa. Hoitaja totesi, että vauvakin on väsynyt synnytyksestä. Hän riisui vauvaa kapaloista, jotta se saisi ihokontaktia ja virkistyisi imemään. Silloin vasta tunsin ensimmäiset hellyyden ja rakkauden läikähdykset lastani kohtaan. Makasimme molemmat uupuneina sängyssä, pikkuinen imi hennosti ja väsyneesti maitoa ja nukahti sitten viereeni.

Säännöllinen synnytys, kesto n. 7h joista ponnistusvaihen n. 30min. Ei epparia, pienet repeämät joissa neljä tikkiä. Kaunis synnytys paperilla. Silti sielussani on suuret arvet. Käsittämätön kipu ja pakottaminen epämieluisaan synnytsasentoon.

Torstaina menen pelkopolille puhumaan asioista. Olen myöskin harkinnut doulan hankkimista synnytykseen tukemaan ja puolustamaan toiveitani asennon ja lääkityksen suhteen. Mieheni olisi hyvä tuki tavalliselle synnyttäjälle, mutta minun pelkojani ja traumojani hän ei vain pysty ymmärtämään. Minua itseäni myös häiritsee ajatus siitä, että hän näkee minut siinä tilassa. Siksi olen ajatellut ammatti-ihmistä, doulaa. Mies voi olla paikalla avautumisvaiheen ajan, mutta ponnistusvaiheessa hän saa luvan häipyä niin kuin viimeksikin.

Mitenkähän minä selviän tästä taas? Miksi toiset selviävät niin hyvin ja toiset eivät? Miksi tunnen epäonnistuneeni, vaikka kaikki meni kätilön mielestä hyvin? Miksi minä tunsin kivun niin kauheana, kun toiset sanovat, että ponnistaminen on se helpoin osuus? Miksi minä en osaa suhtautua järkevästi maailman luonnollisimpaan asiaan?!