Siellä sitä taas oltiin. Äitiyspolilla, samassa paikassa missä vuosi sitten (lähes päivälleen) olin synnyttämässä esikoistani. Jännitti ihan hirveästi.

Kätilö alkoi ultraamaan ja hetken näkyi vain palloja ja möhkäleitä. Sitten kuva selkeni ja siinä hän köllötteli: pieni kippurassa makaava ihmisen alku. Kätilö osoitti pään ja vartalon ja jalat. Ja vihdoin näin pienen läpättävän sydämen.

Ei mikään vilkas tapaus kuten isosiskonsa. Väisteli ultraa kun kätilö yritti hakea sydänääniä, mutta enimmäkseen hän loikoili rauhallisena paikallaan. Niskaturvotus oli normaali ja kaikki näytti siltä miltä tässä vaiheessa kuuluukin.

Koko tutkimuksen ajan katselin ruutua ja kuuntelin kätilöä kuin olisin ollut oppitunnilla. Ilo tuli vasta jälkeenpäin. Kävellessäni bussipysäkille aloin ymmärtää, että siellä hän tosiaan on, minun pieni lokakuinen lapsukaiseni.

Tästä raskaudesta tuli nyt totta.