Vauvakuume on täällä taas huipussaan. Katson joka päivä "vauva tulossa" ohjelmaa ja kyynelehdin aina siinä kohdassa, jossa vastasyntynyt rääpäle nostetaan äitinsä rinnalle. Näen vauvamasuja joka paikassa. Paikallisen ostoskekskuksen käytävät ovat täynnä pallomahaisia mammoja, Ja mun on pakko tuijottaa. Anteeksi. Olen täysin hormonien vietävänä.

Vauvakuume on tarttunut Ukkoonkin. Hän ei sitä selvästi tuo esille, mutta sen huomaa joistakin pikku jutuista joita hän viljelee. Valittelin eilen noussutta ruokahaluani ja totesin, että kaamosaikaan mun tulee vaan syötyä koko ajan. "Tai jos oot raskaaana" oli miehen kommentti. hän myös pohtii välillä käytännön asioita siltä kannalta, että "jos saamme toisen lapsen..."

Mä mietin tuossa taannoin, että mistä tiedän, että vauvakuumeeni on todellista toisen lapsen kaipuuta, eikä jotain hormoneista johtuvaa haihattelua ruusunpunaiset lasit päässä?

Haluan toisen lapsen, vaikka olen rauhoitellut huutavaa esikoistani monet yöt nukkumatta itse lainkaan. Haluan toisen lapsen, vaikka olen muistellut raskausajan peräpukamia, närästystä väsymystä ja selkäkipuja. Haluan toisen lapsen, vaikka muistan vielä kovin tuoreena synnytyksen kauhut ja kivut. Haluan toisen lapsen, vaikka esikoisen syöttäminen, peseminen ja pukeminen ulkovaatteisiin on välillä yhtä taistelua.

Minun täytyy olla hieman hullu...