Ukko avasi läppärini, puhdisti sen sisuskalut ja antoi sille uuden elämän. Vanha kone toimii jälleen moitteettomasti, eikä kuumene laisinkaan.

On se aarre, tuo mies. Osaa korjata tietokoneet ja laittaa lampun kattoon. Naulaa taulut ja hyllyt seinään, puhdistaa lattiakaivot ja kissanpaskalootan.

Kyllä sillä raukalla on kestämistä minun kanssani taas. Tämä raskaus on todella yhtä hormoniheittelyä. Olen kuin tuuliviiri: keikun onnellisena pilvenreunalla, itken syvässä murheenlaaksossa, raivoan kuin paviaani reviiririidoissa. 

Toisaalta minä olen se joka joutuu kestämään kaikki liitoskivut ja korventavan närästyksen joka pakottaa minut nousemaan yölläkin jalkeille. Minä en pääse irti tästä raskaudesta hekeksikään. En voi pyytää aikalisää ja lähteä kavereiden kanssa dokailemaan. En omista yksin kehoani, en voi syödä ja juoda mitä tahdon, en voi mennä *spinningiin, enkä linnanmäelle koviin laitteisiin.

Ehkä se on vain ihan oikein että mieskin saa kantaa osansa minun nalkutukseni muodossa. ;)

Huomenna on rakenneultra. Sitä olen odottanut ihan eri fiiliksillä kuin np-ultraa. Silloin pelotti, että onko mahassa edes eloa. Nyt olo on iloinen ja positiivisella tavalla jännittynyt. Pääsemme taas näkemään pikkuisen. Uih!

*spinningissä en kyllä käy ikinä muutenkaan...